Kevät puskee itseään eteenpäin jo kovalla vauhdilla. Monille opiskelijoille kevät tarkoittaa sulavan maan, joka paikan täyttävän katupölyn ja opintopisteiden kuumeisen laskemisen lisäksi horisontissa häämöttäviä kesätöitä. Osalla on edessä erityisen jännittävät paikat, kun kesä tuo tullessaan ensimmäisen oman alan työpaikan. Uuden työn alkamista odottaa innokkaana, onnellisena ja toiveikkaana.
Kukaan ei tosin varoittanut minua siitä, millaiseen häpeälimboon ensimmäinen oman alan työpaikka voi johtaa.
Ammatin kiemuroiden opettelun lisäksi talon tavat ja uudet tilat voivat aiheuttaa harmaita hiuksia. Häpeä voi löytää paikalle joko oikeiden mokien tai yliajattelun kautta. Etenkin jälkimmäinen lienee tuttu jokaiselle huijarisyndroomasta kärsivälle – esimerkiksi minulle.
Meille huijarisyndroomalaisille ensimmäinen kosketus oman alan töihin voi olla kova paikka. Alan opinnot ovat valmistaneet meitä työelämään palanen kerrallaan, rautaisiksi ammattilaisiksi. Nyt tukehdut informaatioähkyyn perehdytyksen aikana, kyseenalaistat kaiken oppimasi ja varot taukohuoneessa ettet käytä kenenkään lempimukia.
Oma häpeäni johtuu siitä, että pelkään mokaavani töissä. Täydellisyydentavoittelun ja lievän työnarkomanian yhdistelmään mokaaminen ei sovi sitten lainkaan. Samalla hävettäisi pettää minut palkanneen ihmisen arviointikyky. Itsensä vertailu alalla jopa vuosikymmeniä olleisiin on täysin päätöntä, mutta stressissä raksuttavat aivot eivät tätä kuuntele.
Todellisuudessa jokainen alalla pitempään ollut mokaa joskus. Kuka meistä nyt ei ole puhutellut väärää ihmistä minuuttitolkulla, laukaissut varashälytintä kello 4:00 aamulla tai tilannut 20 sijaan 200 pussia pähkinöitä – en ainakaan minä. Häpeä marinoi nämäkin hauskoiksi muistoiksi.
Olin itse viime kesänä ensimmäistä kertaa oman alani töissä kesätoimittajana. Oman häpeän huippuni saavutin onnekseni jo heti toisella työviikolla. Sain käskyn lähteä haastattelemaan silloista ympäristöministeriä soiden ennallistamisesta. Viimeisimmässä ohjeviestissä kerrottiin, että tilaisuus pidetään visusti sisätiloissa ja kenttäretki on peruttu aikataulullisista syistä. Jätin siis kumikengät toimituksen kaappiin ja varustauduin keikalle maihareissa ja pitkissä housuissa.
Muutaman tunnin päästä löydän itseni vetiseltä suolta likomärkänä. Kiroilen mielessäni sitä, miksen tarkistanut viestejä vielä kertaalleen ja kuinka idiootilta vaikutan huonoilla varusteillani. Litteroidessani ministerin haastattelua myöhemmin kuulen, kuinka vesi loiskuu kengissäni niiden imaistessa lisää vettä askel askeleelta.
Jälkikäteen ajateltuna tilanteessa ei ollut juuri mitään hävettävää – tilanne on pikemminkin hauska kommellus, joka ei vaikuttanut työni lopputulokseen lainkaan. Mokien ja häpeän myötä olen jälleen askeleen lähempänä kaikessa marinoitunutta konkaria. Eiväthän kaikki olisi selvinneet tällaisesta häpeästä – eihän?
Näin ainakin uskottelin itselleni autolle palatessa, kun kaadoin sameaa suovettä maihareistani ja hieroin hien ja hyttysmyrkyn seosta pois silmistäni.
Se jää vielä nähtäväksi, päättyykö häpeälimbo koskaan. Tekevälle sattuu, ja mokailu kasvattaa luonnetta. Ainakin uskottelen näin itselleni – heti seuraavaan yöunet vievään mokaan saakka.
